Veturi, taksi, valtamerilaiva

tuo muinaisen Ultra Bran kappale tulee Pikku-Piialle mieleen katsoessaan uusia "taksimainoksia" turkulaisten taksien takaikkunoissa.

Turussa perustettiin brändityöryhmä, jonka tarkoituksena on... - niin, eipä taida likka tähän nyt sanoakaan mitään :P
Työvaatteisiin ja työpukeutumiseen on brändiryhmä ainakin paperilla ottanut kantaa. Mikä on sitten ollut käytännön tilanne - sitä on vaikea sanoa. Laatuasioita on ilmeisesti pyöritelty ja nuhteita jaettu kentän suuntaan huonosti hoidetuista hommista.

Nyt sitten on turkulaisiin takseihin alkanut ilmestyä takseja mainostavia takalasitarroja. Mainostarroja, jotka mainostavat vain mainosalan ammattilaisen puuttumista suunnitteluringistä (toivottavasti...jos joku ammattilainen on näitä tarroja suunnitellut, niin hänelle Pikku-Piialla on vain yksi viesti; HYI, HÄPEÄ!)

Piika on nähnyt kahta erilaista versiota näistä uusista mainoksista. Kumpikaan ei lämmittänyt mieltä tai miellyttänyt silmää. Värit ovat Piikalikan silmään väärät, fontit oudot, taksilogo puuttuu ja tekstitkin ovat pöljät.

Vai mitä te tuumaatte punaisesta tarrasta, jossa lukee valkoisella ja blaah-fontilla
"LÄMMIN AUTO TAKSI 0210041"?

Ultra Brassa osattiin sentään sijoittaa muutama välimerkki sanojen väliin. Piikalikan tekisi mieli ottaa tussi käteen ja lisätä tarraan suora lainaus UB:ltä... "ÄLÄ SOITA TÄNNE ENÄÄ KOSKAAN!

Yst. terv. pilkunviilaaja-Piika (joka taisi juuri kirjoittaa blogimerkinnän useammalla kirjoitusvirheellä... saa syyttää, kun ruutunne ovat täynnä punakynää ;)




edit. tarkemmin kun miettii, niin saattaa olla että tarrat onkin suunnitellut brandytyöryhmä Napoleon huuruissaan...

Maksupäätteen puristamisen sietämätön ihanuus

Kiitos maksupäätteen EMV-päivityksen, Pikku-Piika saa ahertaessaan olla jatkuvasti ojentamassa maksupäätettä asiakkaalle; "pin-koodin jos näppäilette siihen ja lopuksi vihreää, kiitos".
Pikku-Piika on tehnyt havainnon, että asiakkaiden on jostain kumman syystä äärettömän vaikeaa näppäillä pin-koodiaan siihen Sagemiin ilman, että koko mötikkä on asiakkaan hyppysissä. Vaikka Piikalikka kuinka koittaa pitää maksupäätteestään kiinni, asiakkaat vetävät sen (etenkin takapenkillä istuvat) itselleen likan käden venymättömiin.

Eikä siinä mitään, ottakoon sen harmaan hirviön kätösiinsä, kunhan antavat sen takaisin. Vaan kun sitä yritetään hautoa siellä niin kauan, että kortin saa ottaa pois tai sitten yritetään nyhtää se kortti välittömästi vihreän namiskan jälkeen pois.

Mikä siinä on niin vaikeaa antaa se pääte takaisin kuskin odottavaan käteen? Piikanen haluaa ainakin varmistaa, että vähintäänkin se kuljettajan kuitti tulostimesta tulee ilmoille ennen kuin ojentaa kortin asiakkaalle. Ja onhan se nyt mukavaa ja asiallista tarkistaa, ettei Jucca-Pecca maksa Certtu-Urculan kortilla. Percele!

-Piikanen-

ps. Piika oli tolpalla ensimmäisenä jonossa odottelemassa asiakasta. Etuovi aukesi ja kuului se jo niin tutuksi käynyt kysymys.... "oletko vapaa". En tietenkään ole vapaa. Muuten vain olen juusto valaistuna taksitolpalla. Seuraavan kerran aion vastata "naimisissa, mutta voin harkita jos sinulla on hyviä ehdotuksia"

Uusi vuosi ja vanhat kuteet

eli pirssarin siniset edelleen päällä. Kova haku Piikalikalla kyllä on oikeisiin töihin, saa nähdä koska tärppää jos on tärpätäkseen.

Edellisestä postauksesta on vierähtänyt aikaa huimasti. Pikku-Piian murjottu sormi alkaa hiljalleen osoittamaan paranemisen merkkejä ja tekijän likka tapasi kasvotusten sovittelussa. Korvauksista saatiin sovittua, kumpikaan osapuoli ei tainnut olla tyytyväinen. Nyt Piikanen odottelee sitten, että korvauksia kahdesti kuussa jokunen ropo tilille rapsahtaa.

Näin lyhyesti likka raportoi pitkän paussin jälkeen. Katsotaan jos sanottavaa olisi nopeammin ja useammin taas tästä eteenpäin ;)

Mikä ei tapa, se vituttaa

Pikku-Piika lähti perjantai-iltana iloisin mielin töihin, osaamatta aavistaa, mitä yö tuokaan tullessaan...

Ensimmäisen kerran taksiuransa aikana Piikalikka joutui painamaan hätäkutsua, kun asiakas intoutui ensin hajoittamaan kuskipolon sormen ja sen jälkeen vielä vetäisemään Piikalikkaa avokämmenellä poskelle. Sen sijaan, että Piika olisi kääntänyt toisenkin poskensa, hän päätti painaa taikanappia kutsuakseen kollegat mukaan kinkereihin.

Odottavan aika on aina pitkä, mutta varsin nopeasti paikalle saapui useampi kollega auttamaan naista hädässä. Eikä miekkahihoiltakaan kestänyt pitkään tulla paikalle. Ja varsin komeasti tulivatkin, siniset valot välkkyen ja äänitehosteita käyttäen (ja komean saapumisen lisäksi olivat vielä komeitakin).

Asiakas päätyi yöksi valtion hotelliin ja saa kaupanpäällisiksi syytteet vahingonteosta ja lievästä pahoinpitelystä.

Pikku-Piika selvisi lopulta pienestä nujakasta pienin vammoin. Poski kihelmöi punaisena ja keskisormi on tukevasti lastoitettu murtuman vuoksi. Mutta pahemminkin olisi voinut käydä.

Piikalikka haluaakin vielä kiittää kaikkia apuna olleita. Niin paikanpäälle ehtineitä kuin "kriisiapua" antaneita kollegoita. Ilman teitä öiset kadut olisivat paljon turvattomampia!

Oppia ikä kaikki

tai niin Pikku-Piika ainakin toivoo, kun muutaman viikon päästä pitäisi alkaa autonpenkin lisäksi kuluttamaan koulunpenkkiä. Se voi olla, että jos vanha koira uusia temppuja oppii, Piikalikka vaihtaa vielä ajohommat oikeisiin töihin.

Kesä alkaa hiljalleen olla ohi, vaikka onhan "vielä kesää jäljellä". Pikku-Piika ei hirvittävästi pane pahakseen lämpimpien päivien vaihtumista kirpeisiin ja kuulaisiin syyspäiviin. Korean Mossen ilmastointi on edelleen kaput ja kun joutuu kirjaimellisesti otsa hiessä leipänsä ansaitseman, niin viileämpää voisi jo tulla.

Opiskeluiden alkaminen tuo mukanaan vapaat perjantaiyöt. Miten sitä moiseen pieni ihmisentaimi sopeutuukaan, kun on kohta kaksi vuotta lähes kaikki perjantaiyöt kaupungilla katsonut maailmanmenoa tuulilasin läpi.

Ruisrock, DBTL ja muut kesähärpäkkeet olivat ja menivät. Rokki ei odotetusti kansaa ja pirssejä liikuttanut, mutta yllätten sitten Laiturikansa sai kaasujalan vipajamaan. Pikku-Piialta jäi kesäfestarit tänäkin vuonna väliin, mutta jos sitten taas ensi vuonna yrittäisi. Siis muutakin kuin olla töissä.

Asiakkaat ovat olleet pääsääntöisesti hajuttomia ja mauttomia, päivävuoroissa mummoa mummon perään ja öisin humalaista humalaisen perään. No nyt meni liioitteluksi, kyllä suurin osa ajasta on mennyt tolpalla notkumiseen... siksi ei ehkä mitään sanottavaakaan ole ollut.

Viime viikolla Piika kävi erään mummon kanssa seuraavan keskustelun

M: sää ole kauhian nuaren näkönen
P: jaa, no enpä nyt tiedä tuosta
M: ossaaks sää autookan ajaa ko sää oles noi nuari?
P: no, olenhan mä tässä ehtinyt jo melkein parikymmentä vuotta ajamaan autoa
M: no ossaks sää perutta kans?
P: no enemmän olen ehkä eteenpäin ajanut kuin taaksepäin, mutta kyllä sekin sujuu

Tämän jälkeen mummo vaikeni ja perille päästyä avasi taas suunsa:

M: no kyl sää vaa osasi ajaa. Ja iha oikian paikkanki viäl
P: no se on se taito tässä työssä tarpeen
M: mut kyl mää ole sitä miält ettei noi sirkiä silmäse pikkuflika pitäs tää yksinäs ajella

Tämän jälkeen mummo nipisti poskesta ja katosi autosta...

Ei siinä mitään, että ajotaidot kyseenalaistetaan... mutta onko mummojen pakko nipistellä niin hemmetin lujaa, ihmettelee Pikku-Piika.

Summertime and the livin' is easy

vaan niinköhän on iisiä elämää, kun Pikku-Piian talouteen on muuttanut koiranpentu. Varsinaista eriterallia kotona saa Piikalikka viettää, kun on siivottavana vuoroin lätäkköä ja vuoroin pökälettä. Onneksi pääsee välillä töihin lepäämään!

Piikalikan kevät on suhahtanut kuin siivillä. Ennen kuin sitä huomasikaan, oli hiirenkorvat vaihtuneet vihreisiin lehtiin ja aurinko poltti ensimmäiset jälkensä ihoon. Se on kumma tuo kesä, se yllättää ihmisen. Vähän kuten talvi autoilijan.

Piikalikan ajamassa Letukassa on ilmastointi yskinyt. On yskinyt ilmeisesti pidemmän aikaa. Ja yskii vieläkin, huollosta huolimatta. Ja perjantai-iltana yski koko Letukka... konepellin alta kuului ihmeellistä suhinaa ja korinaa, aivan kuin joku olisi kytkenut auton hengityskoneeseen. Kesken vuoron joutui Letukka vuodelepoon kotitalliin ja sai komennuksen pysyä siellä maanantaihin asti, jolloin pääsee tohtorin tutkittavaksi. Toivottavasti tohtori tekee temppunsa ja kone hyrrää taas kunnolla.

Jotain hyvääkin tuossa auton epäonnisessa kohtalossa. Piikalikka sai lakkiaisjuhlien jälkeisen sunnuntain viettää kotona möllöttäen. Kyllä se vaan on kivaa. Siis se möllötys. Pitäisi siitä hommasta tehdä lakisääteistä! Ja koska ahne pitää aina olla, ei Piikalikka halunnut kuitenkaan kahta peräkkäistä päivää möllöttää. Niinpä Piikanen onnistui saamaan itselleen maanantain ajopeliksi mersun.

Piian ja mersun suhde on muuttunut viimeisen puolen vuoden aikana etäsuhteeksi. On tavattu vain juhlapyhinä yhteisen ajan merkeissä, muuten on vain tullut törmättyä kaupungilla. Likka onkin varautunut siihen, että vuoron ensimmäinen tunti menee ratin silittelyyn tallin hämärässä. Jälleennäkemiset kun pitkän tauon jälkeen tuppaavat olemaan sellaisia... vaativat aikaa, hellyyttä ja kahdenkeskeistä oleskelua ;)

Ja kuten Janis Joplin sen lauloi

"Oh lord won't you buy me a Mercedes Benz.
My friends all drive porsches, I must make amends.
Worked hard all my lifetime, no help from my friends.
So oh lord won't you buy me a Mercedes Benz"

Liikenneympyröitä ja polkupyöräilijöitä

On taas aika Pikku-Piian avautua mieltään painavista (ja risovista) asioista.

Numero I, liikenneympyrät

Ei Piikalikkaa oikeastaan liikenneympyrät ota päähän vaan ihmisten kyvyttömyys ajaa niissä oikein. Mitä ihmiset ajattelevat pistäessään vilkun päälle autossa, kun ovat ajamassa ympyrään. Epäilevätkö, että muuten kanssakulkijat luulevat heidän ajavan vastavirtaan ympyrään? Ja miten se vilkku on niin vaikea napauttaa päälle, kun ollaan poistumassa liikenneympyrästä? Vai onko se vain mukavaa antaa muiden odotella ympyrään pääsyä ja arvailla, koska on tilaa liittyä ringinkiertäjien joukkoon?

Numero II, Turkulaiset polkupyöräilijät

Ajotavan perusteella Pikku-Piika voisi vahvasti kuvitella, että Turkulaiset pyöräilijät olisivat jo sukupuuttoon kuolleita tai vähintäänkin uhanalainen laji. Vaan vielä mitä... sikiävät kuin kanit sateella. Vai olivatko ne sittenkin sienet... Turkulaisen pyöräilijän tunnistaa siitä, että hän ajaa pyörällään sujuvasti jalkakäytävällä. Vaihtaen välillä ajoratansa ajotieksi, sen mukaan, miten liikennevalot sattuvat parhaiten sopimaan. Turkulainen pyöräilijä on maailman valtias, jonka ei tarvitse piitata muusta liikenteestä eikä liikennesäännöistä. Yksi pahoista paikoista pyöräilijöiden ja autoilijoiden törmäyskurssin suhteen on Sirkkalankadun ja Lemminkäisenkadun risteys. Autolla kun tulee Sirkkalankatua kohti Lemminkäisenkadun risteystä (kaupungin suunnasta), peittää oikealla puolella oleva rakennus tehokkaasit näkymät oikealle. Auton nokka on hiljaa hivutettava suojatien päälle, jotta näkee oikealta tulevan liikenteen. Tämä tuntuu olevan monille pyöräijöille verenpainetta nostattava asia. Autoilijalle näytetään keskisormea, lyödään nyrkillä konepeltiin yms. Olisiko se pyöräilijän kannalta parempi, että nurkan takaa syöksähtäisi sokkona risteykseen? Hyvällä tuurilla osuisi parin auton lisäksi vielä jokuseen pyöräilijäänkin... vaan voihan joku pitää miellyttävämpänä jäädä auton alle kuin hidastaa pyöränsä vauhtia ja kiepauttaa pienesti auton ohi...

Lisäksi Pikku-Piika on monesti tuumannut, että nämä jalkakäytävältä ajotielle ja ajotieltä jalkakäytävälle poukkoilevat pyöräilijät saisivat olla vapaata riistaa. Ja pyöräilijän vakuutus tai perikunta sitten maksaisivat autolle koituneet vauriot.