Mikä ei tapa, se vituttaa

Pikku-Piika lähti perjantai-iltana iloisin mielin töihin, osaamatta aavistaa, mitä yö tuokaan tullessaan...

Ensimmäisen kerran taksiuransa aikana Piikalikka joutui painamaan hätäkutsua, kun asiakas intoutui ensin hajoittamaan kuskipolon sormen ja sen jälkeen vielä vetäisemään Piikalikkaa avokämmenellä poskelle. Sen sijaan, että Piika olisi kääntänyt toisenkin poskensa, hän päätti painaa taikanappia kutsuakseen kollegat mukaan kinkereihin.

Odottavan aika on aina pitkä, mutta varsin nopeasti paikalle saapui useampi kollega auttamaan naista hädässä. Eikä miekkahihoiltakaan kestänyt pitkään tulla paikalle. Ja varsin komeasti tulivatkin, siniset valot välkkyen ja äänitehosteita käyttäen (ja komean saapumisen lisäksi olivat vielä komeitakin).

Asiakas päätyi yöksi valtion hotelliin ja saa kaupanpäällisiksi syytteet vahingonteosta ja lievästä pahoinpitelystä.

Pikku-Piika selvisi lopulta pienestä nujakasta pienin vammoin. Poski kihelmöi punaisena ja keskisormi on tukevasti lastoitettu murtuman vuoksi. Mutta pahemminkin olisi voinut käydä.

Piikalikka haluaakin vielä kiittää kaikkia apuna olleita. Niin paikanpäälle ehtineitä kuin "kriisiapua" antaneita kollegoita. Ilman teitä öiset kadut olisivat paljon turvattomampia!

Oppia ikä kaikki

tai niin Pikku-Piika ainakin toivoo, kun muutaman viikon päästä pitäisi alkaa autonpenkin lisäksi kuluttamaan koulunpenkkiä. Se voi olla, että jos vanha koira uusia temppuja oppii, Piikalikka vaihtaa vielä ajohommat oikeisiin töihin.

Kesä alkaa hiljalleen olla ohi, vaikka onhan "vielä kesää jäljellä". Pikku-Piika ei hirvittävästi pane pahakseen lämpimpien päivien vaihtumista kirpeisiin ja kuulaisiin syyspäiviin. Korean Mossen ilmastointi on edelleen kaput ja kun joutuu kirjaimellisesti otsa hiessä leipänsä ansaitseman, niin viileämpää voisi jo tulla.

Opiskeluiden alkaminen tuo mukanaan vapaat perjantaiyöt. Miten sitä moiseen pieni ihmisentaimi sopeutuukaan, kun on kohta kaksi vuotta lähes kaikki perjantaiyöt kaupungilla katsonut maailmanmenoa tuulilasin läpi.

Ruisrock, DBTL ja muut kesähärpäkkeet olivat ja menivät. Rokki ei odotetusti kansaa ja pirssejä liikuttanut, mutta yllätten sitten Laiturikansa sai kaasujalan vipajamaan. Pikku-Piialta jäi kesäfestarit tänäkin vuonna väliin, mutta jos sitten taas ensi vuonna yrittäisi. Siis muutakin kuin olla töissä.

Asiakkaat ovat olleet pääsääntöisesti hajuttomia ja mauttomia, päivävuoroissa mummoa mummon perään ja öisin humalaista humalaisen perään. No nyt meni liioitteluksi, kyllä suurin osa ajasta on mennyt tolpalla notkumiseen... siksi ei ehkä mitään sanottavaakaan ole ollut.

Viime viikolla Piika kävi erään mummon kanssa seuraavan keskustelun

M: sää ole kauhian nuaren näkönen
P: jaa, no enpä nyt tiedä tuosta
M: ossaaks sää autookan ajaa ko sää oles noi nuari?
P: no, olenhan mä tässä ehtinyt jo melkein parikymmentä vuotta ajamaan autoa
M: no ossaks sää perutta kans?
P: no enemmän olen ehkä eteenpäin ajanut kuin taaksepäin, mutta kyllä sekin sujuu

Tämän jälkeen mummo vaikeni ja perille päästyä avasi taas suunsa:

M: no kyl sää vaa osasi ajaa. Ja iha oikian paikkanki viäl
P: no se on se taito tässä työssä tarpeen
M: mut kyl mää ole sitä miält ettei noi sirkiä silmäse pikkuflika pitäs tää yksinäs ajella

Tämän jälkeen mummo nipisti poskesta ja katosi autosta...

Ei siinä mitään, että ajotaidot kyseenalaistetaan... mutta onko mummojen pakko nipistellä niin hemmetin lujaa, ihmettelee Pikku-Piika.

Summertime and the livin' is easy

vaan niinköhän on iisiä elämää, kun Pikku-Piian talouteen on muuttanut koiranpentu. Varsinaista eriterallia kotona saa Piikalikka viettää, kun on siivottavana vuoroin lätäkköä ja vuoroin pökälettä. Onneksi pääsee välillä töihin lepäämään!

Piikalikan kevät on suhahtanut kuin siivillä. Ennen kuin sitä huomasikaan, oli hiirenkorvat vaihtuneet vihreisiin lehtiin ja aurinko poltti ensimmäiset jälkensä ihoon. Se on kumma tuo kesä, se yllättää ihmisen. Vähän kuten talvi autoilijan.

Piikalikan ajamassa Letukassa on ilmastointi yskinyt. On yskinyt ilmeisesti pidemmän aikaa. Ja yskii vieläkin, huollosta huolimatta. Ja perjantai-iltana yski koko Letukka... konepellin alta kuului ihmeellistä suhinaa ja korinaa, aivan kuin joku olisi kytkenut auton hengityskoneeseen. Kesken vuoron joutui Letukka vuodelepoon kotitalliin ja sai komennuksen pysyä siellä maanantaihin asti, jolloin pääsee tohtorin tutkittavaksi. Toivottavasti tohtori tekee temppunsa ja kone hyrrää taas kunnolla.

Jotain hyvääkin tuossa auton epäonnisessa kohtalossa. Piikalikka sai lakkiaisjuhlien jälkeisen sunnuntain viettää kotona möllöttäen. Kyllä se vaan on kivaa. Siis se möllötys. Pitäisi siitä hommasta tehdä lakisääteistä! Ja koska ahne pitää aina olla, ei Piikalikka halunnut kuitenkaan kahta peräkkäistä päivää möllöttää. Niinpä Piikanen onnistui saamaan itselleen maanantain ajopeliksi mersun.

Piian ja mersun suhde on muuttunut viimeisen puolen vuoden aikana etäsuhteeksi. On tavattu vain juhlapyhinä yhteisen ajan merkeissä, muuten on vain tullut törmättyä kaupungilla. Likka onkin varautunut siihen, että vuoron ensimmäinen tunti menee ratin silittelyyn tallin hämärässä. Jälleennäkemiset kun pitkän tauon jälkeen tuppaavat olemaan sellaisia... vaativat aikaa, hellyyttä ja kahdenkeskeistä oleskelua ;)

Ja kuten Janis Joplin sen lauloi

"Oh lord won't you buy me a Mercedes Benz.
My friends all drive porsches, I must make amends.
Worked hard all my lifetime, no help from my friends.
So oh lord won't you buy me a Mercedes Benz"

Liikenneympyröitä ja polkupyöräilijöitä

On taas aika Pikku-Piian avautua mieltään painavista (ja risovista) asioista.

Numero I, liikenneympyrät

Ei Piikalikkaa oikeastaan liikenneympyrät ota päähän vaan ihmisten kyvyttömyys ajaa niissä oikein. Mitä ihmiset ajattelevat pistäessään vilkun päälle autossa, kun ovat ajamassa ympyrään. Epäilevätkö, että muuten kanssakulkijat luulevat heidän ajavan vastavirtaan ympyrään? Ja miten se vilkku on niin vaikea napauttaa päälle, kun ollaan poistumassa liikenneympyrästä? Vai onko se vain mukavaa antaa muiden odotella ympyrään pääsyä ja arvailla, koska on tilaa liittyä ringinkiertäjien joukkoon?

Numero II, Turkulaiset polkupyöräilijät

Ajotavan perusteella Pikku-Piika voisi vahvasti kuvitella, että Turkulaiset pyöräilijät olisivat jo sukupuuttoon kuolleita tai vähintäänkin uhanalainen laji. Vaan vielä mitä... sikiävät kuin kanit sateella. Vai olivatko ne sittenkin sienet... Turkulaisen pyöräilijän tunnistaa siitä, että hän ajaa pyörällään sujuvasti jalkakäytävällä. Vaihtaen välillä ajoratansa ajotieksi, sen mukaan, miten liikennevalot sattuvat parhaiten sopimaan. Turkulainen pyöräilijä on maailman valtias, jonka ei tarvitse piitata muusta liikenteestä eikä liikennesäännöistä. Yksi pahoista paikoista pyöräilijöiden ja autoilijoiden törmäyskurssin suhteen on Sirkkalankadun ja Lemminkäisenkadun risteys. Autolla kun tulee Sirkkalankatua kohti Lemminkäisenkadun risteystä (kaupungin suunnasta), peittää oikealla puolella oleva rakennus tehokkaasit näkymät oikealle. Auton nokka on hiljaa hivutettava suojatien päälle, jotta näkee oikealta tulevan liikenteen. Tämä tuntuu olevan monille pyöräijöille verenpainetta nostattava asia. Autoilijalle näytetään keskisormea, lyödään nyrkillä konepeltiin yms. Olisiko se pyöräilijän kannalta parempi, että nurkan takaa syöksähtäisi sokkona risteykseen? Hyvällä tuurilla osuisi parin auton lisäksi vielä jokuseen pyöräilijäänkin... vaan voihan joku pitää miellyttävämpänä jäädä auton alle kuin hidastaa pyöränsä vauhtia ja kiepauttaa pienesti auton ohi...

Lisäksi Pikku-Piika on monesti tuumannut, että nämä jalkakäytävältä ajotielle ja ajotieltä jalkakäytävälle poukkoilevat pyöräilijät saisivat olla vapaata riistaa. Ja pyöräilijän vakuutus tai perikunta sitten maksaisivat autolle koituneet vauriot.

Poliisin pelko on typeryyden alku!

On taas useamman kerran tullut todettua, että poliisi aiheuttaa ihmisissä outoa käytöstä. Piikalikka oli palaamassa Liedon aseman suunnalta Turkuun lauantaina moottoritietä pitkin hyvää vauhtia, kun äkkiä alkoi autoja tulla vastaan perse edellä.

Edellä oleva letka ajoi niin hitaasti, että Piika oli tusauttaa hämmennyksestä itsensä ja autonsa ojaan. Piikalikka katsoi ensin, että letkaa veti vapaana oleva tilataksi...niinpä niin, taksi ei ohita toista taksia ja niin päin pois. Mutta muka pitäisi ajaa seitsemääkymppiä satasen rajoitusalueella. Nou vei tuumi likka ja tuuppasi vilkun päälle ja eikun ohittamaan. Ohittaessa letkaa, Pikku-Piika huomasi, ettei letkaa vetänytkään tilataksi vaan miekkataksi.

Poliisit ja autoletka (joista yksikään toinen ei lähtenyt miekkahihoja ohittamaan) jäivät kauas piikalikan taakse ja sai Pikku-Piikasen ihmettelemään, että noinko oikeasti ovat ihmiset typeriä. Että ajetaan alinopeutta sievässä rivissä sinivilkun takana eikä uskalleta ohittaa. Jos kyse olisi ollut siviiliautosta, tuskinpa se letka olisi siinä jonomuodostelemassa ajanut. Piika tohtii ainakin vahvasti moista epäillä.

Ei yhtä ilman toista. Eli lisää valitusta!

Piikalikka mielellään kantaa mummojen kauppakasseja hissille, portaille, autoon ja niin edelleen. Mutta kun mummo tuuppaa ostoskärryt täynnä muovikasseja auton viereen ja sanaakaan sanomatta änkeää itsensä etupenkille kuljettajaa äkeästi mulkoillen, palvelualttius voi joskus kärsiä.

Ei lie liikaa vaadittu, että pyydettäisiin kuskilta apua... "voitko nostaa", "voitko auttaa". Ei suuria sanoja, mutta auttaa paljon palvelumotivaation herättelyssä. Ja jos se kuljettaja kotiovella purkaa ostokset autosta ja kantaa ne portaita ylös eteiseen asti, kiitos ei liene liikaa vaadittu.

Eikä toista ilman kolmatta...

Kevät keikkuen tulevi ja Piikalikkakin on saanut havaita, että ennen niin valkoiset ja hyväkuntoiset pihatiet ovat muuttuneet ruskeankellertävänvihertävänkukertavaksi upottavaksi sohjoksi. Jokaiseen omakotitalon pihaan ja perämetsätielle ei ole suotavaa suinpäin ajella. Ei ainakaan, mikäli mielii sieltä poiskin omin avuin.

Pikku-Piika vei tänään rautatieasemalta asiakasta tämän kotiin. Asiakkaan koti löytyi helposti, mutta oli silti niin kovin vaikeasti tavoitettavissa. Talolle johti jyrkkä, kapea ja sohjoinen mutavellinen tie. Muutaman metrin sai Piikalikka Letukkaa tuupattua ylämäkeen ja sitten tyssäsi. Ei auttanut mitkään kevätjuhlaliikkeet. Piika peruutti auton takaisin isommalle tielle ja pahoitteli, että ei pääse ajamaan pihaan kelin vuoksi. Ei olisi pitänyt... seuraavaksi Piikaselle kerrottiin, miten taksin pitää palvella ja kuljettaa ovelta ovelle. Ja että miten hän nyt tuota mäkeä kävelee ja kengät likastuu ja matkalaukku kastuu ja vaikka mitä.
Ei auttanut se, että Piikanen yritti selittää, ettei yksinkertaisesti pääse autolla mäkeä ylös...

Niin se vaan on, että vaikkei autolla pääse niin taksilla pitäisi päästä. Taksi ei ole auto eikä taksikuski ihminen. Kiitos ja anteeksi!

Tiedätkö sinä missä asut?

Yllättävän moni nimittäin ei tiedä. Tämän sai Pikku-Piika todeta taas viime yönä...

Asiakas hyppäsi kyytiin torin tolpalta. Autoon pienten vaikeuksien jälkeen päästyään asiakas tuijotti kuljettajaansa kuin lehmä uutta veräjää... Piikalikka odotti tovin, josko asiakas vapaaehtoisesti kertoisi, mihin on menossa. Ei kertonut, joten piti sitä tiedustella...

- tuota, mihinkäs ajetaan
- josh tota tonne .... tonne...
- niin?
- odotahs...joooooh, xxx:n katu 21

Pikku-Piika lähti ajamaan kohti kyseistä katua vaikka ei siellä tuollaista talonumeroa löydykään (yleensä sentään se katu osuu oikeaan vaikka numero ei osuisikaan)

Asiakas, tietysti, sammui lähes heti kun auto nytkähti liikkeelle. Oikealle kadulle päästyään Piikalikka alkoi herätellä asiakasta... ei tehonnut normaalilla äänellä suoritettu herätys. Ei myöskään voimakkaammalla äänellä toivotetut huomenet. Töniminen yhdistettynä huutoon... ei vaikutusta. Vasta kun lippalakin lipasta otti kiinni ja käänteli asiakkaan päätä ripeästi lasten liikennelaulun mukaisesti ensin vasempaan, sitten oikeaan ja kerran vielä vasempaan alkoi toimia.

Kun asiakas sai silmänsä raolleen, Piika piti huolen siitä, ettei uutta nuokahdusta tapahtunut... alkoi uudelleen tenttaaminen osoitteen suhteen

- niin mikäs se talon numero olikaan
-kakshkytyksh
- tällä kadulla ei ole sellaista numeroa
- varmahsti on, mä ashun shiällä
- no kattopas nyt ympärillesi ja kerro, mikä täällä näistä taloista on se numero 21
- no shä vittu olet ajanut jo ohi
- no mennään takaisin, hihkase kun ollaan talon kohdalla
Kun ajettiin takaisin kadun alkupäähän, asiakas huikkaa iloisesti
-"onhan she mun talo tosha... shä valehtelit ettei shitä ole" (Totta joo, dääm ettei mennyt kusetus läpi)
- niin tämä on ykköstalo
-nii jusht! Niinhän mä shanoin. XXX:n katu kashkytyks
-Totta! Anteeksi, etten heti ymmärtänyt
- Ei she mitään... shattuu shitä!

Jep.

Aikaisemmin illalla eräs asiakas tahtoi snägärin kautta kotiin. Mantulla asiakas varmisteli moneen kertaan, että tahtooko kuskikin evästä. Ei tahtonut. Kun päästiin asiakkaan kotiin, Pikku-Piikasen käskettiin parkkeerata auto talon viereen "siksi aikaa kun syödään". Autosta poistui sydämistynyt asiakas, kun kuljettaja ei tullutkaan syömään vartavasten hänelle ostettuja makkaraperunoita. Kiittämätön kuljettaja... pitäisihän sitä kiljua riemusta, kun ympäripäissään oleva asiakas ostaa väärillä mausteilla makkaraperunat, vaikka on moneen kertaan tarjouksesta kieltäydytty. Ja matkan ajan vielä eväitä on hellästi haudottu ja lämpimänä pidetty hikisessä haarovälissä. Jep. Ja toinekin jep!

Elämä on. Onneksi ei ole elämää, kun on taksikuski ja aina töissä.
P

Jag tror, jag tror på sommaren!

Paikkapaikoin alkaa olla kevättä ilmassa. Lämpötila on ollut päivisin jo plussan puolella ja aurinko lämmittää paistaessaan mukavasti. Kaupungissa on kadut osittain sulaneet ja jopa kuivuneet. Tai olivat... eikö lauantaina taas tuiskannut lunta maahan. Mistä tätä lunta oikein riittää? Alkaa talvesta suuresti pitävän Pikku-Piian huumorintaju olla jo koetuksella elleivät kinokset pian ala pienentyä.

Turussa on selkeästi säästetty ja lumet jätetty kuljettamasta pois häiritsemästä liikennettä. Ei riitä yksi tai kaksi risteystä, joissa lunta on Piian korkuiset keot ja risteykseen pitää ajaa perstuntumalla ja korvakuulolla, kun näkökyky ei riitä ohittamaan niitä jäävuoren korkuisia likaisia lumikasoja. Vituttaa.

Reilu viikko on kulunut siitä, kun Piikalikka palasi sairasloman jälkeen työelämään. Viikko on mennyt sekavasti. Unirytmi meni varmaan piiloon nimeltä jemma, väsymys haittaa kotitöitä (tosin väsymys on selvästi parempi ja hyväksyttävämpi syy kotitöiden välttelyyn kuin laiskuus...) ja sosiaaliselle elämälle, siis sille työn ulkopuolella olevalle, sai taas heittää hyvästit. Vituttaa tämäkin.

Lauantaiyönä, jolloin pitäisi tahkota rahaa, Pikku-Piika tuntui ajavan kyytejä karkuun. Aina Piikalikka ja Fåård olivat siellä, missä oli takseja vaan ei asiakkaita. Vituttaa taas tämäkin.

Mutta onneksi lauantaina kyytiin sattui kuninkaallisia. Sääli vain, että joululaululevy ei ollut matkassa mukana. Ehkä ensi kerralla. Terveisiä vaan prinsessa C:lle! (ja tämä ei vituta)

Terveisin siniveristen armollinen alamainen
Pikku-Piika

Vähiin käy ennen kuin loppuu...

...niin sanonta kuuluu ja saman on saanut Pikku-Piika huomata. Alkuunsa pitkältä tuntunut sairausloma on vierähtänyt yllättävän nopeasti ja menossa on viimeinen ilta "lomalaisena".
Ehkäpä Piikalikan olisi pitänyt sittenkin pitää alkuperäisen suunnitelman mukainen sairausloma... kun vasta viime aikoina on oppinut nauttimaan leppoisista kotipäivistä täysin siemauksin. Vaan niin se kai on, että kaikki hyvä loppuu aikanaan.

Perjantaina on siis likalla edessä "karu" paluu arkiseen raadantaan. Jää nähtäväksi, miten sitä parin kuukauden nukuttujen öiden jälkeen likka pysyy koko yön hereillä ja jaksaa humalaisten pölhöjen toilailuja :)

Hänittelyä?

Maanantaina Pikku-Piika kävi tervehtimässä fysioterapeuttia ja kävi odotusaulassa omituisen keskustelun vanhemman naisen kanssa

N: Onkohan hän menossa myös fysioterapeutille?
PP: Anteeksi kuka (pälyilee ympärilleen näkemättä muita ihmisiä kuin keskustelukumppaninsa)
N: No hän!
PP: Tuota... nyt en ymmärrä, ketä tarkoitatte?
N: No HÄNTÄ - sanoo rouva ääntään korottaen ja selvästi ärtyneenä ja osoittaa Pikku-Piikaa etusormellaan
Pikku-Piika vilkaisee vielä varmuudeksi taakseen, ettei siellä sittenkin lymyilisi joku onneton hän. Ei lymyillyt, joten Piika päätyi siihen johtopäätökseen, että rouvan utelut koskivat Piikalikkaa itseään
PP: jaa minä?
N: No mitä hän sitten luuli???

No hän pääsi onneksi kertomasta, mitä hän oikein luuli (ja ajatteli), kiitos fyssaritädin.

Postcrossausta, hevostelua ja öisiä ajeluja

Pikku-Piika on lojunut sairauslomalla kohta kuukauden ja mökkihöperöityminen on ollut monesti lähellä. Vai miltä kuulostaa se, että Piikanen on löytänyt itsensä useamman kerran tuijottomassa tevislaatiosta Kauniita ja Rohkeita sekä Ostos-TV:tä...

Seinähulluudeen torjumiseksi Piikalikka on löytänyt itselleen uusia harrastuksia. Ensimmäisenä niistä mainittakoon Postcrossaus. Viikko sitten matkaan lähti kortit Taiwaniin, Saksaan, Tsekkeihin, Portugaliin sekä Brasiliaan. Tänään oli (piinallisen odotuksen jälkeen) kaksi ensimmäistä Pikkupiikasen signeeraamaa korttia rekisteröity. Ensi viikolla Piikalikka pääsee siis postittamaan kaksi uutta korttia. Jei!

Etanapostiharrasteen lisäksi Piikalikka päätti aloittaa uudelleen muutama vuosi sitten aloitetun (ja heti keskeytyneen) heposteluharrastuksen. Tiedossa on ensin kurssipäivä hevosista yleensä ja sen jälkeen ratsitunnit heposen selässä. Tuoko hevostyttöily lisää sairauslomaa vai ei... aika näyttää.

Suurimpana helpotuksena mökkihöperöitymisen ehkäisyyn ovat olleet kuitenkin rakkaat kollegat. Piikalikan puhelin on käynyt kuumana, kun tuoreimpia kuulumisia (nimenomaan kuulumisia, ei juoruja!) on vaihdettu puolin ja toisin. Välillä on käyty kahvilla ja öisillä ajeluille. Viime yön ajelu vei Piikaflikan Laitilan Shellille kahville, iso kiitos armaalle Pullanmuruselle *pus* maailmanparannusmatkasta. Taas kerran!











Tällaisen kuvan Pikku-Piika lähetti Taiwaniin

Nyt on leikit leikitty ja lähdön aika on, hei hei heipähei ja lähdön aika on!

Piikalikalla on edessään kaikkea muuta kuin työntäyteinen kevät.

Viime kesästä asti laittomia työnseisauksia järjestänyt olkapää sai rettelöinnistään rangaistukseksi puukotustuomion.

Pitkään Pikku-Piika olkapään ja toimimattoman käden kanssa koitti sinnitellä, mutta lopulta oli annettava periksi. Viikon Piikanen on nyt opetellut kotona joutenoloa, tylsistynyt ja hinkunut takaisin töihin. Vaan ei auta, viikko vielä odotettava puukkoa ja sen jälkeen on odotettavissa kahdeksan viikon kuntoutuksen täyteinen aika kotosalla. Jos hyvin käy, niin maaliskuun viimeisellä viikolla Piikalikka pääsee takaisin ratin taakse. Sitä odotellessa...

Uuden vuoden oudot kujeet

Hyvää uutta vuotta kaikille!

Pikku-Piian uusi vuosi starttasi melko epäonnisissa merkeissä.
Vuoden ensimmäisenä päivänä Piika oli lähdössä kera koirien vanhempiensa luokse. Pakattuaan tavarat, Piikalikka otti koirat ja lähti ulos. Varmisti lähteissään ensin, että avaimet ovat taskussa ja sen jälkeen, että ovet ovat varmasti lukossa.

Pihalla Piika avasi auton ovet, laittoi koirat farkun takapaksiin ja käynnisti auton, jotta se ehtisi hiukan lämmetä sillä välin, kun Piikanen harjaisi lumet auton päältä. Vaan kuinkas kävikään...keskuslukitus oli ilmeisesti ottanut pakkasesta herneen nenäänsä ja etuoven mennessä kiinni, naksahti ovet lukkoon. Kaikki ovet. Jokainen ovi. Takalaatikkokin. Siinä seisoi Piikalikka pihalla parinkymmenen asteen pakkasessa, lukittuna ulos kotoaan ja autostaan.

Jotain hyvää Piikasen kännykkäriippuvuudessakin, puhelin löytyi sentään takin taskusta sen sijaan, että se olisi lojunut autossa lukkojen takana. Ja onneksi Pikku-Piian vanhemmat asuvat kohtuullisen lähellä ja onneksi heillä on vara-avain niin taloon kuin autoonkin. Ei tarvinnut Piikasen seistä pakkasessa kuin kolmisen varttia ja lumitöitä tekemällä senkin ajan pysyi kohtuullisen lämpimänä.

Vuoden toisena päivänä Pikku-Piika lähti vuoden ensimmäistä työvuoroa ajamaan. Kun pirssi oli ulkona tallista ja Piikalikka käynnisteli vuoroaan, datalaitteet päättivät olla lakossa. "Ei radioyhteyttä" ilmoitti hra Vinkkeli. Piikalikka kokeili lopettaa vuoron ja aloittaa uuden, kokeili kylmäkäynnistystä kerran jos toisenkin. Lopulta kolmas yritys sulakkeen irroitusta toi tuloksen ja hra Vinkkeli otti yhteyksiä. Vihdoin.

Vaan kun Pikku-Piika innoissaan työvuoron saamasta käänteestä lähti kohti satamaa metsästämään kyytiä, syttyi auton kojetauluun punaisia valoja... "Engine malfunction"

Lopputulos vuoden ensimmäisen vuoron osalta oli se, että auto jäi päivähoitoon Automaahan ja Piikalikka lähti shoppailemaan itselleen talvikenkiä ajamatta työvuoron aikana kyytiäkään.

Että sellainen alku tälle vuodelle...jatkoa odotellessa ;)