Maanantaina Pikku-Piika kävi tervehtimässä fysioterapeuttia ja kävi odotusaulassa omituisen keskustelun vanhemman naisen kanssa
N: Onkohan hän menossa myös fysioterapeutille?
PP: Anteeksi kuka (pälyilee ympärilleen näkemättä muita ihmisiä kuin keskustelukumppaninsa)
N: No hän!
PP: Tuota... nyt en ymmärrä, ketä tarkoitatte?
N: No HÄNTÄ - sanoo rouva ääntään korottaen ja selvästi ärtyneenä ja osoittaa Pikku-Piikaa etusormellaan
Pikku-Piika vilkaisee vielä varmuudeksi taakseen, ettei siellä sittenkin lymyilisi joku onneton hän. Ei lymyillyt, joten Piika päätyi siihen johtopäätökseen, että rouvan utelut koskivat Piikalikkaa itseään
PP: jaa minä?
N: No mitä hän sitten luuli???
No hän pääsi onneksi kertomasta, mitä hän oikein luuli (ja ajatteli), kiitos fyssaritädin.
torstai 18. helmikuuta 2010
perjantai 12. helmikuuta 2010
Postcrossausta, hevostelua ja öisiä ajeluja
Pikku-Piika on lojunut sairauslomalla kohta kuukauden ja mökkihöperöityminen on ollut monesti lähellä. Vai miltä kuulostaa se, että Piikanen on löytänyt itsensä useamman kerran tuijottomassa tevislaatiosta Kauniita ja Rohkeita sekä Ostos-TV:tä...
Seinähulluudeen torjumiseksi Piikalikka on löytänyt itselleen uusia harrastuksia. Ensimmäisenä niistä mainittakoon Postcrossaus. Viikko sitten matkaan lähti kortit Taiwaniin, Saksaan, Tsekkeihin, Portugaliin sekä Brasiliaan. Tänään oli (piinallisen odotuksen jälkeen) kaksi ensimmäistä Pikkupiikasen signeeraamaa korttia rekisteröity. Ensi viikolla Piikalikka pääsee siis postittamaan kaksi uutta korttia. Jei!
Etanapostiharrasteen lisäksi Piikalikka päätti aloittaa uudelleen muutama vuosi sitten aloitetun (ja heti keskeytyneen) heposteluharrastuksen. Tiedossa on ensin kurssipäivä hevosista yleensä ja sen jälkeen ratsitunnit heposen selässä. Tuoko hevostyttöily lisää sairauslomaa vai ei... aika näyttää.
Suurimpana helpotuksena mökkihöperöitymisen ehkäisyyn ovat olleet kuitenkin rakkaat kollegat. Piikalikan puhelin on käynyt kuumana, kun tuoreimpia kuulumisia (nimenomaan kuulumisia, ei juoruja!) on vaihdettu puolin ja toisin. Välillä on käyty kahvilla ja öisillä ajeluille. Viime yön ajelu vei Piikaflikan Laitilan Shellille kahville, iso kiitos armaalle Pullanmuruselle *pus* maailmanparannusmatkasta. Taas kerran!
Tällaisen kuvan Pikku-Piika lähetti Taiwaniin
Seinähulluudeen torjumiseksi Piikalikka on löytänyt itselleen uusia harrastuksia. Ensimmäisenä niistä mainittakoon Postcrossaus. Viikko sitten matkaan lähti kortit Taiwaniin, Saksaan, Tsekkeihin, Portugaliin sekä Brasiliaan. Tänään oli (piinallisen odotuksen jälkeen) kaksi ensimmäistä Pikkupiikasen signeeraamaa korttia rekisteröity. Ensi viikolla Piikalikka pääsee siis postittamaan kaksi uutta korttia. Jei!
Etanapostiharrasteen lisäksi Piikalikka päätti aloittaa uudelleen muutama vuosi sitten aloitetun (ja heti keskeytyneen) heposteluharrastuksen. Tiedossa on ensin kurssipäivä hevosista yleensä ja sen jälkeen ratsitunnit heposen selässä. Tuoko hevostyttöily lisää sairauslomaa vai ei... aika näyttää.
Suurimpana helpotuksena mökkihöperöitymisen ehkäisyyn ovat olleet kuitenkin rakkaat kollegat. Piikalikan puhelin on käynyt kuumana, kun tuoreimpia kuulumisia (nimenomaan kuulumisia, ei juoruja!) on vaihdettu puolin ja toisin. Välillä on käyty kahvilla ja öisillä ajeluille. Viime yön ajelu vei Piikaflikan Laitilan Shellille kahville, iso kiitos armaalle Pullanmuruselle *pus* maailmanparannusmatkasta. Taas kerran!
Tällaisen kuvan Pikku-Piika lähetti Taiwaniin
perjantai 22. tammikuuta 2010
Nyt on leikit leikitty ja lähdön aika on, hei hei heipähei ja lähdön aika on!
Piikalikalla on edessään kaikkea muuta kuin työntäyteinen kevät.
Viime kesästä asti laittomia työnseisauksia järjestänyt olkapää sai rettelöinnistään rangaistukseksi puukotustuomion.
Pitkään Pikku-Piika olkapään ja toimimattoman käden kanssa koitti sinnitellä, mutta lopulta oli annettava periksi. Viikon Piikanen on nyt opetellut kotona joutenoloa, tylsistynyt ja hinkunut takaisin töihin. Vaan ei auta, viikko vielä odotettava puukkoa ja sen jälkeen on odotettavissa kahdeksan viikon kuntoutuksen täyteinen aika kotosalla. Jos hyvin käy, niin maaliskuun viimeisellä viikolla Piikalikka pääsee takaisin ratin taakse. Sitä odotellessa...
Viime kesästä asti laittomia työnseisauksia järjestänyt olkapää sai rettelöinnistään rangaistukseksi puukotustuomion.
Pitkään Pikku-Piika olkapään ja toimimattoman käden kanssa koitti sinnitellä, mutta lopulta oli annettava periksi. Viikon Piikanen on nyt opetellut kotona joutenoloa, tylsistynyt ja hinkunut takaisin töihin. Vaan ei auta, viikko vielä odotettava puukkoa ja sen jälkeen on odotettavissa kahdeksan viikon kuntoutuksen täyteinen aika kotosalla. Jos hyvin käy, niin maaliskuun viimeisellä viikolla Piikalikka pääsee takaisin ratin taakse. Sitä odotellessa...
lauantai 2. tammikuuta 2010
Uuden vuoden oudot kujeet
Hyvää uutta vuotta kaikille!
Pikku-Piian uusi vuosi starttasi melko epäonnisissa merkeissä.
Vuoden ensimmäisenä päivänä Piika oli lähdössä kera koirien vanhempiensa luokse. Pakattuaan tavarat, Piikalikka otti koirat ja lähti ulos. Varmisti lähteissään ensin, että avaimet ovat taskussa ja sen jälkeen, että ovet ovat varmasti lukossa.
Pihalla Piika avasi auton ovet, laittoi koirat farkun takapaksiin ja käynnisti auton, jotta se ehtisi hiukan lämmetä sillä välin, kun Piikanen harjaisi lumet auton päältä. Vaan kuinkas kävikään...keskuslukitus oli ilmeisesti ottanut pakkasesta herneen nenäänsä ja etuoven mennessä kiinni, naksahti ovet lukkoon. Kaikki ovet. Jokainen ovi. Takalaatikkokin. Siinä seisoi Piikalikka pihalla parinkymmenen asteen pakkasessa, lukittuna ulos kotoaan ja autostaan.
Jotain hyvää Piikasen kännykkäriippuvuudessakin, puhelin löytyi sentään takin taskusta sen sijaan, että se olisi lojunut autossa lukkojen takana. Ja onneksi Pikku-Piian vanhemmat asuvat kohtuullisen lähellä ja onneksi heillä on vara-avain niin taloon kuin autoonkin. Ei tarvinnut Piikasen seistä pakkasessa kuin kolmisen varttia ja lumitöitä tekemällä senkin ajan pysyi kohtuullisen lämpimänä.
Vuoden toisena päivänä Pikku-Piika lähti vuoden ensimmäistä työvuoroa ajamaan. Kun pirssi oli ulkona tallista ja Piikalikka käynnisteli vuoroaan, datalaitteet päättivät olla lakossa. "Ei radioyhteyttä" ilmoitti hra Vinkkeli. Piikalikka kokeili lopettaa vuoron ja aloittaa uuden, kokeili kylmäkäynnistystä kerran jos toisenkin. Lopulta kolmas yritys sulakkeen irroitusta toi tuloksen ja hra Vinkkeli otti yhteyksiä. Vihdoin.
Vaan kun Pikku-Piika innoissaan työvuoron saamasta käänteestä lähti kohti satamaa metsästämään kyytiä, syttyi auton kojetauluun punaisia valoja... "Engine malfunction"
Lopputulos vuoden ensimmäisen vuoron osalta oli se, että auto jäi päivähoitoon Automaahan ja Piikalikka lähti shoppailemaan itselleen talvikenkiä ajamatta työvuoron aikana kyytiäkään.
Että sellainen alku tälle vuodelle...jatkoa odotellessa ;)
Pikku-Piian uusi vuosi starttasi melko epäonnisissa merkeissä.
Vuoden ensimmäisenä päivänä Piika oli lähdössä kera koirien vanhempiensa luokse. Pakattuaan tavarat, Piikalikka otti koirat ja lähti ulos. Varmisti lähteissään ensin, että avaimet ovat taskussa ja sen jälkeen, että ovet ovat varmasti lukossa.
Pihalla Piika avasi auton ovet, laittoi koirat farkun takapaksiin ja käynnisti auton, jotta se ehtisi hiukan lämmetä sillä välin, kun Piikanen harjaisi lumet auton päältä. Vaan kuinkas kävikään...keskuslukitus oli ilmeisesti ottanut pakkasesta herneen nenäänsä ja etuoven mennessä kiinni, naksahti ovet lukkoon. Kaikki ovet. Jokainen ovi. Takalaatikkokin. Siinä seisoi Piikalikka pihalla parinkymmenen asteen pakkasessa, lukittuna ulos kotoaan ja autostaan.
Jotain hyvää Piikasen kännykkäriippuvuudessakin, puhelin löytyi sentään takin taskusta sen sijaan, että se olisi lojunut autossa lukkojen takana. Ja onneksi Pikku-Piian vanhemmat asuvat kohtuullisen lähellä ja onneksi heillä on vara-avain niin taloon kuin autoonkin. Ei tarvinnut Piikasen seistä pakkasessa kuin kolmisen varttia ja lumitöitä tekemällä senkin ajan pysyi kohtuullisen lämpimänä.
Vuoden toisena päivänä Pikku-Piika lähti vuoden ensimmäistä työvuoroa ajamaan. Kun pirssi oli ulkona tallista ja Piikalikka käynnisteli vuoroaan, datalaitteet päättivät olla lakossa. "Ei radioyhteyttä" ilmoitti hra Vinkkeli. Piikalikka kokeili lopettaa vuoron ja aloittaa uuden, kokeili kylmäkäynnistystä kerran jos toisenkin. Lopulta kolmas yritys sulakkeen irroitusta toi tuloksen ja hra Vinkkeli otti yhteyksiä. Vihdoin.
Vaan kun Pikku-Piika innoissaan työvuoron saamasta käänteestä lähti kohti satamaa metsästämään kyytiä, syttyi auton kojetauluun punaisia valoja... "Engine malfunction"
Lopputulos vuoden ensimmäisen vuoron osalta oli se, että auto jäi päivähoitoon Automaahan ja Piikalikka lähti shoppailemaan itselleen talvikenkiä ajamatta työvuoron aikana kyytiäkään.
Että sellainen alku tälle vuodelle...jatkoa odotellessa ;)
keskiviikko 30. joulukuuta 2009
Joutukaa sielut on aikamme kallis, vuotemme virtana vierivi pois
Äkkiä se taas meni. Se vuosi siis. On syytä ehkä alkaa uskomaan siihen, mitä vanhemmat ihmiset ovat sanoneet jo kautta aikain... että iän karttuessa alkaa vuodetkin vierimään nopeammin.
Vuoden aikana Pikku-Piian autoon on mahtunut niin nuoria kuin vanhoja asiakkaita. Mukavia ja vähemmän mukavia. Hiljaisia ja puheliaita.
Autotkin ovat vaihtuneet vuoden aikana muutamaan kertaan. Ensin mersu vaihtui uuteen mersuun. Sitten Anjovis uuteen Anjovikseen. Lokakuun lopussa tuli aika hyvästellä Anjovis lopullisesti, kun uudet tallimääräykset astuivat voimaan. Nyt Piikasen voi nähdä vetämässä sikeitä Raunin tolpalla Letukan tai Fåårdin ratin takana. Niin ja satunnaisesti myös Mersun kanssa ajelemassa, eihän Piika nyt rakastaan kokonaan voi hylätä <3
Uuden vuoden piti olla vapaata Piikaselle, mutta suunnitelmat tuppaavat aina vaihtumaan ja niin Piika pääsee rakkaan mersunsa kanssa taipaleelle vuoden vaihtuessa. Tiedossa on lämmin jälleennäkeminen.
Piika lähettää tätä kautta myös terveiset ja uuden vuoden toivotukset keskuksen väelle! Kiitokset kuluneesta vuodesta :)
Ja välittäpä Piika tätä kautta vielä kiitokset eräälle pikkuneidille, jolta sai joulun alla possupiparin. Se oli ensimmäinen joulupipari tälle vuoden ja maistui ihanan jouluiselta :)
Kohta alkaa vuoden toiseksi viimeinen yövuoro, joten Piikalikka lähtee orientoitumaan työntekoon. Odotettavissa on varmasti vilkas ja työntäyteinen vuoro...NOT!
Hyvää loppuvuotta itse kullekin!
Vuoden aikana Pikku-Piian autoon on mahtunut niin nuoria kuin vanhoja asiakkaita. Mukavia ja vähemmän mukavia. Hiljaisia ja puheliaita.
Autotkin ovat vaihtuneet vuoden aikana muutamaan kertaan. Ensin mersu vaihtui uuteen mersuun. Sitten Anjovis uuteen Anjovikseen. Lokakuun lopussa tuli aika hyvästellä Anjovis lopullisesti, kun uudet tallimääräykset astuivat voimaan. Nyt Piikasen voi nähdä vetämässä sikeitä Raunin tolpalla Letukan tai Fåårdin ratin takana. Niin ja satunnaisesti myös Mersun kanssa ajelemassa, eihän Piika nyt rakastaan kokonaan voi hylätä <3
Uuden vuoden piti olla vapaata Piikaselle, mutta suunnitelmat tuppaavat aina vaihtumaan ja niin Piika pääsee rakkaan mersunsa kanssa taipaleelle vuoden vaihtuessa. Tiedossa on lämmin jälleennäkeminen.
Piika lähettää tätä kautta myös terveiset ja uuden vuoden toivotukset keskuksen väelle! Kiitokset kuluneesta vuodesta :)
Ja välittäpä Piika tätä kautta vielä kiitokset eräälle pikkuneidille, jolta sai joulun alla possupiparin. Se oli ensimmäinen joulupipari tälle vuoden ja maistui ihanan jouluiselta :)
Kohta alkaa vuoden toiseksi viimeinen yövuoro, joten Piikalikka lähtee orientoitumaan työntekoon. Odotettavissa on varmasti vilkas ja työntäyteinen vuoro...NOT!
Hyvää loppuvuotta itse kullekin!
sunnuntai 30. elokuuta 2009
Kaikki on vinksinvonksin
tai ainakin heikunkeikun...
Pikku-Piika ihmetteli taannoin tallilla, kun ei ovet aukene. Avain meni lukkoon vaivoin eikä kääntynyt mihinkään. Hetken siinä hermoiltuaan Piika oivalsi, että on menossa väärän tallin avaimilla autoa hakemaan. Takaisin autoon, uusi avain käteen ja kas, jo aukenivat ovet.
Piikanen tarvitsisi selkeästi yleisavaimen.. sellaisen, millä aukeaa kaikki tallien ovet, autojen ovet ja kotiovikin vielä. Tieteellinen (poikki sellainen?) osoitti, että mersun ovet eivät aukene pirssitojotan eikä siviilitojotan avaimella. Kaskentien Nesteen ovi ei poksahda auki, kun klikkailee mersun kaukkarilla lukkoa auki (auton ovet sen sijaan avautuivat toisella puolen pihaa). Kotiin ei pääse tallin avaimilla, talliin ei kotiavaimilla. Luojan lykky, ettei ole useampaa autoa ajettavana kun kaksikin saa jo näin naisen hämilleen ja sekaisin.
Ja koska Pikku-Piian vanhemmat (kai? Eihän?) eivät lue tätä blogia, niin tunnustettakoon ettei tämä ole ensimmäinen kerta, kun Piika sekoilee hieman vastaavalla tavalla. Hilpeässä nuoruudessaan Piika oli viettämässä rattoisaa iltaa kaupungin ravitsemusliikkeissä. Jossain vaiheessa iltaa käteinen loppui ja Piika päätti hakea automaatilta lisää kahisevaa käteistä. Kortti sisään ja ... hetkinen, tunnusluku...mikäs tämän tunnusluku olikaan. Tovin kuuluu raksutusta Piian korvien välistä, kunnes kirkastuu. Autuaana oivalluksestaan Piika näpyttelee tunnusluvun pankkiautomaattiin ja saa vastauksen "tunnusluku virheellinen". Piika naputtaa sinnikkäästi tunnusluvun uudelleen automaattiin, sormillaan selkeästi artikuloiden. Vaan ei, taas virheellinen tunnusluku. Yhtäkkiä Piika tajuaa, että on koittanut ovikoodilla nostaa rahaa... ei muuta kuin vielä kerran näpyttelemään tunnuslukua. Ja pim. Piika teki taikatempun ja kadotti korttinsa automaatin sisään. Ei saanut rahaa ovikoodilla. Eikä puhelimen pin-koodillakaan.
Piika päätti tässä kohtaa luovuttaa ja lähteä kotiin. Koska rahaa ei automaatti sylkenyt ja vei paskiainen vielä kortinkin mennessään, taksi ei ollut vaihtoehto... etukenossa ja korot vinossa Piika lähti taivaltamaan kotiin. Onneksi nuori tuleva taksinkuljettaja asui tuolloin lähes ydinkeskustassa, eikä enää Haritun perämetsässä. Vaan kyllä voi olla Uudemaankadun mäki jyrkkä ja vaarallinen, kun pahaa aavistamattomassa tilassa oleva ihminen sitä lähtee kipuamaan ylös.
Kotiovelle päästyään Piika huomaa (hmmm... hengästyneestä tilastaan huolimatta), ettei matkassa ole myöskään kotiavainta. Vaan hätäkös tässä, ovikoodilla sisään ja sen jälkeen naapuriin yöksi, päättelee Piika näppäränä.
Ja kuten varmasti arvata saatatte, koodin näpyttely koitui Piikasen kohtaloksi. Taas. Ei auennut ovi pankkikortin tunnusluvulla (jonka Piika kyllä tässä kohden muisti), ei pin-koodilla. Ei silloisen työpaikan henkilönumerolla... jollain ilveellä Piika sai koodia raivoisasti näpyteltyään jonkun hälyttimen pärähtämään varsin voimalliseen soitantaan. Mitä tekee tässä kohtaa iloisesta illanvietosta palannut neito? Kaivaa puhelimen käsilaukustaan ja ihmettelee, kun se aina vaan soi ja soi ja soi... vaikka kuinka painaa vihreää tai punaista luuria.
Pikku-Piika ihmetteli taannoin tallilla, kun ei ovet aukene. Avain meni lukkoon vaivoin eikä kääntynyt mihinkään. Hetken siinä hermoiltuaan Piika oivalsi, että on menossa väärän tallin avaimilla autoa hakemaan. Takaisin autoon, uusi avain käteen ja kas, jo aukenivat ovet.
Piikanen tarvitsisi selkeästi yleisavaimen.. sellaisen, millä aukeaa kaikki tallien ovet, autojen ovet ja kotiovikin vielä. Tieteellinen (poikki sellainen?) osoitti, että mersun ovet eivät aukene pirssitojotan eikä siviilitojotan avaimella. Kaskentien Nesteen ovi ei poksahda auki, kun klikkailee mersun kaukkarilla lukkoa auki (auton ovet sen sijaan avautuivat toisella puolen pihaa). Kotiin ei pääse tallin avaimilla, talliin ei kotiavaimilla. Luojan lykky, ettei ole useampaa autoa ajettavana kun kaksikin saa jo näin naisen hämilleen ja sekaisin.
Ja koska Pikku-Piian vanhemmat (kai? Eihän?) eivät lue tätä blogia, niin tunnustettakoon ettei tämä ole ensimmäinen kerta, kun Piika sekoilee hieman vastaavalla tavalla. Hilpeässä nuoruudessaan Piika oli viettämässä rattoisaa iltaa kaupungin ravitsemusliikkeissä. Jossain vaiheessa iltaa käteinen loppui ja Piika päätti hakea automaatilta lisää kahisevaa käteistä. Kortti sisään ja ... hetkinen, tunnusluku...mikäs tämän tunnusluku olikaan. Tovin kuuluu raksutusta Piian korvien välistä, kunnes kirkastuu. Autuaana oivalluksestaan Piika näpyttelee tunnusluvun pankkiautomaattiin ja saa vastauksen "tunnusluku virheellinen". Piika naputtaa sinnikkäästi tunnusluvun uudelleen automaattiin, sormillaan selkeästi artikuloiden. Vaan ei, taas virheellinen tunnusluku. Yhtäkkiä Piika tajuaa, että on koittanut ovikoodilla nostaa rahaa... ei muuta kuin vielä kerran näpyttelemään tunnuslukua. Ja pim. Piika teki taikatempun ja kadotti korttinsa automaatin sisään. Ei saanut rahaa ovikoodilla. Eikä puhelimen pin-koodillakaan.
Piika päätti tässä kohtaa luovuttaa ja lähteä kotiin. Koska rahaa ei automaatti sylkenyt ja vei paskiainen vielä kortinkin mennessään, taksi ei ollut vaihtoehto... etukenossa ja korot vinossa Piika lähti taivaltamaan kotiin. Onneksi nuori tuleva taksinkuljettaja asui tuolloin lähes ydinkeskustassa, eikä enää Haritun perämetsässä. Vaan kyllä voi olla Uudemaankadun mäki jyrkkä ja vaarallinen, kun pahaa aavistamattomassa tilassa oleva ihminen sitä lähtee kipuamaan ylös.
Kotiovelle päästyään Piika huomaa (hmmm... hengästyneestä tilastaan huolimatta), ettei matkassa ole myöskään kotiavainta. Vaan hätäkös tässä, ovikoodilla sisään ja sen jälkeen naapuriin yöksi, päättelee Piika näppäränä.
Ja kuten varmasti arvata saatatte, koodin näpyttely koitui Piikasen kohtaloksi. Taas. Ei auennut ovi pankkikortin tunnusluvulla (jonka Piika kyllä tässä kohden muisti), ei pin-koodilla. Ei silloisen työpaikan henkilönumerolla... jollain ilveellä Piika sai koodia raivoisasti näpyteltyään jonkun hälyttimen pärähtämään varsin voimalliseen soitantaan. Mitä tekee tässä kohtaa iloisesta illanvietosta palannut neito? Kaivaa puhelimen käsilaukustaan ja ihmettelee, kun se aina vaan soi ja soi ja soi... vaikka kuinka painaa vihreää tai punaista luuria.
sunnuntai 14. kesäkuuta 2009
V*tutuslistausta
Miten samat asiat voivat aina liikenteessä v*tuttaa pientä ihmistä niin, että ettei veri päässä kierrä? Eikö sitä koskaan totu tai opi, että kaikille asioille vaan ei voi mitään. Että antaa niiden olla ja koitetaan elää niiden kanssa. Vaan ei...on asioita, jotka saavat v*tutuskäyrän nousemaan punaiselle ja verenpainemittarin viisarin vinkumaan
1. Suuntamerkin käyttö
Vaikka jonkin verran sitä kykenee ihmisten ajolinjoista päättelemään (tai sitten ei) mihin suuntaan edessä oleva auto on mahdollisesti kääntymässä, niin suuntamerkin käyttö olisi silti suotavaa. Ja jos on niin reipas ja ripeä, että jaksaa sitä vilkkuvipstaakia liikuttaa, niin jumalauta vilkutetaan sitten siihen suuntaan, mihin ollaan kääntymässä. Jos auto on ryhmittynyt kaistalle, josta saa ajaa suoraan ja kääntyä oikealle ja autossa vilkku tikuttaa iloisesti vasempaan...mihin helvettiin sitä pienen Piikasen pitäisi uskoa edessä olevan auton olevan menossa? TÄH?
2. Ohittaminen
Ajetaan tiellä, jossa on kaksi ajokaistaa samansuuntaisesti. Ohittamaan siis pystyy hienosti ilman, että pitää välittää vastaantulijoista. Kun tilaa on, miksi ohituksen jälkeen pitää tuupata se perkeleen auto aivan ohitetun auton eteen. Ja ilman vilkkua tietenkin. Vituttaa. Etenkin kun tie on märkä ja saa ajaa tovin edellä olevan auton nostattamassa vesisuihkussa. GRRRREAT!
3. Nopeus
Tämä vitutuksen aihe oikeastaan sisältää kaksi eri alavitutuskategoriaa. Toiseen Piikalikka törmää lähes päivittäin.
Suomessa on käytäntö, että teille on merkitty suurimmat sallitut nopeudet. Ymmärrän, että aina ei voi syystä tai toisesta ajaa tätä suurinta sallittua nopeutta. Mutta miksi ne, jotka ajavat suurta alinopeutta, ajavat yleensä myös keskellä tietä eivätkä edes tiedä peilien olemassa olosta? Jos ajetaan selvästi muuta liikennettä hitaammalla vauhdilla, ajetaan sitten siellä oman kaistan reunassa ja jos jonoa alkaa kertyä taakse niin annetaan niille tietä ja jatketaan sitten rauhassa taas matkaa.
Pikkupiika asuu landella, josta kaupunkiin päästäkseen on ajettava melko kapeaa ja mutkaista tietä jonnin matkaa. Tuolla tieosuudella on 80 km/h rajoitus, mikä tuntuu olevan monelle liikaa. Ajetaan kuuttakymppiä, aivan keskellä tietä ja täysin tietämättömänä siitä, että takana on joku joka haluaisi ohi... vaan ei voi lähteä, kun ei mahdu eikä voi olla lainkaan varma siitä, että ohitettava tajuaa antaa tilaa jos ohittamaan lähtee. Ja kun tuolla tiellä ei ole 15 km matkalla kuin kaksi "suoraa" joissa voi turvallisesti ohittaa. Ja jos tällaisen tunarin takana menee soittamaa torvea, niin ne ovat ajamassa ojaan, hiljentävät entisestään... oma lukunsa on sitten nuo jyväjemmarit, joilla on täysi oikeus ajaa peilittömällä traktorilla keskellä tietä, kuulosuojaimet päässä. Ihme, ettei ole vielä silmälappujakin.
Toinen ryhmä on sitten isomilla väylillä ajavat köröttäjät. Nämä ajavat tuskaisen hiljaa silloin, kun ei ole mitään saumoja päästä ohi. Vaan kun aukeaa suora tien pätkä tai ohituskaista, niin silloin havahdutaan painamaan kaasua.
Että haistakaa paska kaikki typerät kuljettajat! Listaisin enemmänkin näitä vitutuksen aiheita, mutta jo pelkkä kirjoittaminen saa taas verenpaineen nousemaan...
terveisin Täydellinen Kuljettajatar
ps. ystäväni 8 vuotiasta naperoa lainaten... "miksi ihmisellä muka on keskisormi, jos sitä ei saa näyttää?"
1. Suuntamerkin käyttö
Vaikka jonkin verran sitä kykenee ihmisten ajolinjoista päättelemään (tai sitten ei) mihin suuntaan edessä oleva auto on mahdollisesti kääntymässä, niin suuntamerkin käyttö olisi silti suotavaa. Ja jos on niin reipas ja ripeä, että jaksaa sitä vilkkuvipstaakia liikuttaa, niin jumalauta vilkutetaan sitten siihen suuntaan, mihin ollaan kääntymässä. Jos auto on ryhmittynyt kaistalle, josta saa ajaa suoraan ja kääntyä oikealle ja autossa vilkku tikuttaa iloisesti vasempaan...mihin helvettiin sitä pienen Piikasen pitäisi uskoa edessä olevan auton olevan menossa? TÄH?
2. Ohittaminen
Ajetaan tiellä, jossa on kaksi ajokaistaa samansuuntaisesti. Ohittamaan siis pystyy hienosti ilman, että pitää välittää vastaantulijoista. Kun tilaa on, miksi ohituksen jälkeen pitää tuupata se perkeleen auto aivan ohitetun auton eteen. Ja ilman vilkkua tietenkin. Vituttaa. Etenkin kun tie on märkä ja saa ajaa tovin edellä olevan auton nostattamassa vesisuihkussa. GRRRREAT!
3. Nopeus
Tämä vitutuksen aihe oikeastaan sisältää kaksi eri alavitutuskategoriaa. Toiseen Piikalikka törmää lähes päivittäin.
Suomessa on käytäntö, että teille on merkitty suurimmat sallitut nopeudet. Ymmärrän, että aina ei voi syystä tai toisesta ajaa tätä suurinta sallittua nopeutta. Mutta miksi ne, jotka ajavat suurta alinopeutta, ajavat yleensä myös keskellä tietä eivätkä edes tiedä peilien olemassa olosta? Jos ajetaan selvästi muuta liikennettä hitaammalla vauhdilla, ajetaan sitten siellä oman kaistan reunassa ja jos jonoa alkaa kertyä taakse niin annetaan niille tietä ja jatketaan sitten rauhassa taas matkaa.
Pikkupiika asuu landella, josta kaupunkiin päästäkseen on ajettava melko kapeaa ja mutkaista tietä jonnin matkaa. Tuolla tieosuudella on 80 km/h rajoitus, mikä tuntuu olevan monelle liikaa. Ajetaan kuuttakymppiä, aivan keskellä tietä ja täysin tietämättömänä siitä, että takana on joku joka haluaisi ohi... vaan ei voi lähteä, kun ei mahdu eikä voi olla lainkaan varma siitä, että ohitettava tajuaa antaa tilaa jos ohittamaan lähtee. Ja kun tuolla tiellä ei ole 15 km matkalla kuin kaksi "suoraa" joissa voi turvallisesti ohittaa. Ja jos tällaisen tunarin takana menee soittamaa torvea, niin ne ovat ajamassa ojaan, hiljentävät entisestään... oma lukunsa on sitten nuo jyväjemmarit, joilla on täysi oikeus ajaa peilittömällä traktorilla keskellä tietä, kuulosuojaimet päässä. Ihme, ettei ole vielä silmälappujakin.
Toinen ryhmä on sitten isomilla väylillä ajavat köröttäjät. Nämä ajavat tuskaisen hiljaa silloin, kun ei ole mitään saumoja päästä ohi. Vaan kun aukeaa suora tien pätkä tai ohituskaista, niin silloin havahdutaan painamaan kaasua.
Että haistakaa paska kaikki typerät kuljettajat! Listaisin enemmänkin näitä vitutuksen aiheita, mutta jo pelkkä kirjoittaminen saa taas verenpaineen nousemaan...
terveisin Täydellinen Kuljettajatar
ps. ystäväni 8 vuotiasta naperoa lainaten... "miksi ihmisellä muka on keskisormi, jos sitä ei saa näyttää?"
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)